Hyvää syksyä!

Noutajaperheen elokuu sujahti ohi yhtä nopeasti kuin helteinen kesä vaihtui sateiseksi syksyksi. Sairastelun johdosta päivityskin tulee nyt vähän myöhässä, pahoittelut tästä. Nyt kuitenkin alamme nauttia syksystä ja käännämme kuonot kohti toivottavasti parempaa tulevaa :)

Koirien mielestä nyt on koittanut paras mahdollinen vuodenaika, sillä metsästyskausi on alkanut! Jeppe käykin ahkeraan isäni kanssa kyyhkyllä ja sorsalla ja on pärjännyt hienosti. Minä jo tässä kesällä epäilin, että Jepen kuulo olisi vanhuuden myötä heikentynyt, mutta metsästyskausi osoittaa että kuulo on vain muuttunut äärimmäisen valikoivaksi. Jeppe kuulee kyllä erinomaisen hyvin sen pienen pienen molskahduksen, joka tulee, kun sorsa laskeutuu veteen, mutta oma nimi tuntuu unohtuvan usein, vaikka sitä kuinka huutaisi ja puhaltaisi pillikäskyä ”tänne”. Noh, ihan hyvä, että kuulossa ei ole mitään vikaa mutta vähän tottelevaisempi voisi vanha herra olla. Tuntuu että hän käyttää seniori-ikäänsä hyväksi ja kun vihdoin kolmannella kutsulla lampsii luokseni, niin katsoo minua ilmeellä ”minä olen niin vanha, sääli minua” :D Ei tehoa enää ei, ei nyt kun metsästyskauden aikana seniorissa on virtaa kuin nuorukaisessa konsanaan!

Kuvassa junnu-Jeppe syksyllä 2007 ensimmäisen kyyhkynsä kanssa. Turpa on harmaantunut vuosien varrella mutta muuten herralla on kyllä aivan sama olemus ja ilme kuin ennenkin :)

Jerikin on päässyt kyyhkylle isäni kanssa, valitettavasti tästä ei kyllä ole kuvia, kun metsällä ei kuulemma keskitytä mihinkään niin turhaan kuin kuvaamiseen (miehet…). Yritän ensikerralla ehtiä mukaan, niin jospa sitten olisi Jeremiaksestakin jokunen hieno noutokuva (tai joku ruskea viiva korsipellolla kiitämässä eteenpäin).

Metsästyksen ohella Jeri on harrastanut myös arkisempia askareita, kuten leivontaa. Hän on oikein hyvä leipuri, mitä nyt vähän turhan paljon heiluu ympäriinsä jauhojen kanssa, mutta ei meillä olla niin tarkkoja!

Jeri on muuten tässä kesän aikana kehittänyt yhden huonon tavan. Hän on nimittäin oppinut luikahtamaan farmari-autoni takaluukusta pois reittinään pienen pieni kolo takapenkin takana olevan verkon ja auton seinän välissä. Miten hän siitä kolosta mahtuu, ei kukaan ymmärrä. Järjen mukaan ei pitäisi mahtua, väli kun on 20 cm. Mutta jotenkin vain Jeri onnistuu änkeämään itsensä tästä välistä, sillä hän on nyt päättänyt, että ei viihdy takaluukussa, vaan haluaa tulla maate takapenkille tai mieluiten ihan etuistuimelle istumaan ja nauttimaan maisemista.

Takaluukusta karannut Jeri on ”vaihvihkaa” ryöminyt etupenkille ja istuu siinä muina miehinä. Huomaa taustapeilissä näkyvä hämmästynyt Jeppe. Ja mainittakoon että pysäytin auton tienreunaan kun otin kuvan :)

Nykyään joudunkin siis lähes joka matkalla säätämään Jerin kanssa tässä ”missä on Jerin istumapaikka” -asiassa. Tyhmä Jeri ei kyllä ole, se pitää myöntää: poika on oppinut odottamaan, että ajan tarpeeksi kovaa (moottoritiellä) ja hyppää vasta sitten pois takaluukusta. Hän kun on huomannut, että hitaassa vauhdissa minä myös pysähdyn harvinaisen nopeasti tienreunaan ja vien hänet takaisin auton takaosaan, mutta kovassa vauhdissa ei niin vain pysähdytäkään, vaan hän voi ihan rauhassa olla välittämättä kielloista ja käpertyä takapenkille suloiseksi pieneksi palloksi nukkumaan. Että näin…

Jerin ”pieni ja viaton” -katse.

”Ai sanoit että en saa maata sohvalla silloin kun syöt? Mutta et kai häädä minua jos NUKUN tässä, olenhan niin kovin suloinen kun nukun. Katso nyt, silmät on kiinni!”

Jeri kyllä hallitsee tämän söpöilyn.

Lopuksi haluan vielä jakaa kanssanne uutisen joka sai minut hymyilemään: Boredpanda.com-sivusto uutisoi, että Turkissa, Istanbulissa, yhtiö nimeltä Pugedon on kehittänyt ainutlaatuisen laitteen kulkukoirien auttamiseksi. Tämä laite toimii niin sanotulla ”kaksi kärpästä yhdellä iskulla” periaatteella, edistäen sekä kierrätystä että auttaen kulkukoiria. Laite toimii niin, että ihminen pistää laitteeseen tyhjiä muovipulloja, jotka kerätään myöhemmin kierrätykseen. Kiitokseksi pullojen kierrätyksestä laitteesta tulee ruokaa siinä oleviin kaukaloihin, joista sitten kulkukoirat voivat käydä syömässä.

Ihmiset voivat myös tyhjentää vesipullonsa laitteessa olevaan kaukaloon, niin että eläimet saavat myös juomista, ja sitten kierrättää tyhjän pullon niin, että myös ruokakaukaloon tipahtaa ruokaa :) Laite on todella arvokas erityisesti Istanbulissa, jossa arvioidaan olevan jopa 150 000 kulkukoiraa. Vaikka tämä laite ei ongelmia ratkaisekaan, niin itselleni ainakin tulee hyvä mieli kun ajattelen, että ainakin muutama koira saa ruokaa ja vettä tämän laitteen ansiosta :) Mitä mieltä te lukijat olette tästä keksinnöstä?

Hyvää syksyn alkua toivotellen, Noutajaperhe

Huh huh hellettä!

Noutajaperheen heinäkuu sujui hieman kuumissa merkeissä, jo viikkoja kestäneen helleaallon vuoksi. Ei mikään kovin mukava koettelemus, kun sekä koirat että emäntä ovat sitä mieltä että +20 celsiusta olisi jo ihan tarpeeksi kuuma, ja nyt on mittari näyttänyt lähes päivittäin +30. Helle on suuresti rajoittanut tekemisiämme. Pitkille lenkeille ei jaksa mennä ja kaikki muukin suurempi riekkuminen on jätetty odottamaan viileämpiä kelejä. Vaan automatkoista kyllä nautitaan: ilmastoinnin ansiosta molemmat koirat hyppäävät takakonttiin vielä suuremmalla innolla kuin yleensä!

 

Vasta illan viimeisinä tunteina pystyy takapihalla nauttimaan luiden syömisestä, muuten pihalla on liian kuuma.

Olen kovasti yrittänyt viilentää koiria kastelemalla aina välillä heidän tassunsa ja mahanalusensa, sekä tekemällä heille viileitä herkkupaloja: molempien poikien lemppariksi on muodostunut piimä-tonnikala jäätelö :D Eli mehujäämuotteihin piimä-tonnikalamössöä, pakkaseen ja tadaa, ihan itsetehtyä koirien jäätelöä! Eräs ystäväni juuri nauroi että tarvitsee katsoa tarkkaan millaisen jäätelön ottaa kun kyläilee luonani, mehujään sijaan voikin saada jotain vähän lihaisampaa versiota :D

Uimaan olemme viime aikoina päässeet valitettavan vähän. Asuinseudullamme ei paljon ole sellaisia paikkoja joissa voisin yhdessä uida koirien kanssa, kun pienetkin rantaviivapätkät ovat yleensä koirilta kiellettyjä tai sitten ranta on niin kaislikkoinen tms että en itse viitsi siinä uida. Vanha uimapaikkamme, rakkaat hiekkakuopat, ovat valitettavasti peittymässä uuden moottoritien tieltä. Uimapaikassa oli ennen kolme pientä hiekkakuoppaa jossa kävi sankoin joukon koiranomistajia ja myös eri koiraseuroja treenaamassa. Kaikki nauttivat hiekkakuopista yhdessä, oli mukavaa kun oli paikka jossa sai ihan luvallisesti uittaa koiria ja vesi oli vieläpä niin ihanaa että siinä oli mukava uida itsekin. On todella sääli että tämäkin luonnonkaunis paikka tuhoutuu moottoritien tieltä.

Joko tietyö on edennyt tälle lammelle asti, sitä en tiedä. Viereinen lampi ainakin oli täytetty jo pari viikkoa sitten kun viimeksi kuopilla kävin.

Hiekkakuoppia tulee todella ikävä. Ei vain siksi että on yhä vain vaikeampi ja vaikeampi löytää alle tunnin ajomatkan säteeltä hyvää uimapaikkaa jossa saisi uida koirien kanssa, vaan myös siksi että tähän kyseiseen paikkaan liittyy aivan valtavasti muistoja, ja nimenomaan hyviä muistoja. Täällä on pidetty lukuisia nometreenejä, viilennytty kuumina kesäpäivinä, uitu kuunvalossa kesäöinä, tavattu koirakavereita ja heitelty frisbeetä. Molemmat pojat ovat koko elämänsä käyneet täällä uimassa. Kauniin uimapaikkamme muistoksi tässä kuvakooste vuosistamme hiekkakuoppien rannoilla:

Kesä 2009, Jeri ensimmäistä kertaa hiekkakuopilla uimassa. Jeppe näytti mallia <3

Kesä 2010. Nuori Jeri makoilee rantaheinikossa ja odottelee että joku heittäisi damia.

 

Kesä 2011. Jeppe rantavedessä vilvoittelemassa.

Kesä 2011, Jeri yrittää hassusti ravistaa itseään kuivaksi vaikka on vielä vedessä :)

Syksy 2012. Jeri juoksee veteen. Olemme aina uineet kuopilla pitkälle syksyyn asti, niin kauan kuin vain suinkin on tarjennut.

Kesä 2013. Etualalla Jeppe, taaempana Jeri noutamassa damia.

Kesä 2014, viimeinen kesä hiekkakuopilla. Vieressä oleva lampi on jo täytetty, mutta tähän pääsi vielä uimaan. Jeri juoksee innoissaan kelluvan frisbeensä kanssa.

 

Nyt ei auta muu kuin siirtyä vain pidempien ajomatkojen pariin ja yrittää löytää edes jokin paikka jossa pystyisi uimaan yhdessä koirien kanssa (kun vielä ei ole sitä lottovoittoakaan millä rakentaa oma talo ja iso uima-allas). Tämä hiekkakuoppa kun taitaa pian olla vain kaunis muisto. Toivottavasti löydämme pian uuden paikan jossa viettää uusia mukavia hetkiä :)

Helteisin terveisin,Noutajaperhe

Kesäkuulumisia

Noutajaperheen kesäkuu sujui rauhallisissa merkeissä. Lomat vietetään vasta elokuussa joten arki jatkuu vielä normaalina. Muutamaa lämmintä päivää lukuunottamatta meilläpäin on lähinnä satanut vettä ja ollut suht viileää, joten tunnelmatkaan eivät ole olleet kovin lomamaiset. En kyllä helteitäkään kaipaa, mutta tulisi edes sen verta lämmin että tarkenisi uimaan :) Pojat toki uivat säässä kuin säässä, mutta itse haluaisin että olisi edes se +15 astetta ulkona kun lähden rannalle.

Jeppe nauttii viileästä kesästä

Valjaat ovat melkein sävy sävyyn kukkien kanssa :)

Agilitykurssikin loppui. Meiltä jäi valitettavasti pari kertaa kesäkuussa väliin oman sairastumiseni ja aikatauluongelmien vuoksi, joten edistymisemme ei ole ollut mitenkään huimaa. Hauskaa meillä kyllä oli, ja jatkokurssiakin voisi harkita. Erityisesti talvella voisi olla hauskaa harrastaa agilitya hallissa – silloin kun koirien liikunta on aina yksipuolisempaa, kun ei pääse uimaan eikä ulkonakaan olla ihan yhtä paljon kuin kesällä.

Agilitykurssin päätyttyä Jeri keskittyy frisbee- ja palloleikkeihin

Viimeisen kuukauden aikana Jeri on muutaman kerran ollut isäni ja äitipuoleni luona hoidossa. Jeppehän asustelee siellä muutenkin puolet ajasta, hän kun on meidän yhteinen koiramme, mutta Jeri käy heidän luonaan yleensä vain minun kanssani kylässä ja muutaman kerran vuodessa jonkun hieman pidemmän jakson kun olen ollut matkoilla tms. Nyt hän on kuitenkin jo kahdesti ollut yhden yön reissulla tuolla maaseudun helmassa. Nämä ovat aina vähän jännittäviä reissuja, ei siksi että en koiraani uskaltaisi heille antaa hoitoon (isä on yksi harvoista ihmisistä kenelle koirani luotan), vaan siksi, että Jeri ei ole ihan sitä suosituinta seuraa isäni mielestä :D Jeri kun on, noh, hieman villi. Ja energinen. Ja tykkää leikkiä. Ja haluaa huomiota. Ja juoksee paljon ja kantaa tavaroita suussaan, ja ja ja… Listaa voisi jatkaa aika pitkään, mutta hoksaatte varmaan jutun juonen :)

Jeppehän siis on aivan erilainen, pojat eroavat luonteiltaan kuin yö ja päivä: Jeppe on aina kovin rauhallinen, tykkää sisällä lähinnä makoilla ja satunnaisesti käy tökkimässä jonkun kättä joskos saisi rapsutuksia. Tähän verrattuna Jeri on kuin pyörremyrsky. Onnekseni kyläreissut ovat kuitenkin menneet suhteellisen hyvin, mitä nyt viime viikonloppuna Jeri oli ollut hieman turhan levottomalla tuulella, mutta kuitenkin käyttäytynyt hyvin :) Lelut olivat unohtuneet kotiin, mutta hän oli korvikkeeksi saanut paksun talvihanskan jota kantoikin ympäriinsä oikein ylpeänä vielä minunkin tullessani häntä hakemaan :D Ensimmäisellä hoitokerralla molemmat pojat olivat saaneet viikonlopuksi isot savustetut naudanluut, ja niiden parissa viihtyivät oikein hyvin kuten kuvista näkee:

Ennen syömistä Jerin on pakko hetki juosta ylpeänä luu suussaan

”LUU! MUN LUU!”

Luuta on hyvä myös vähän heitellä itselleen

Hetken leikkimisen jälkeen malttaa jo maistaakin...

…ja lopulta Jeri malttaa jäädä paikalleen syömään luuta :)

Jeppe esittelee omaa herkkupalaansa

Lopuksi haluaisin vielä jakaa pari uutista joista ainakin itse tulin hyvälle mielelle: jälleen kerran on todistettu se minkä me koiraihmiset jo tiedämmekin, eli se että koirat ovat hyväksi ihmisten terveydelle :) Oheisista linkeistä löytyy kaksi artikkelia joissa ensimmäisessä kerrotaan miten koira mm. auttaa stressinhallinnassa ja pitää omistajansa liikkeellä. Toisesta linkistä paljastuu Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen virallinen tiedote siitä miten koira kotona saattaa ehkäistä lapsen diabetesta. Suosittelen lukemaan! :)

Koira edistää omistajansa terveyttä ainakin viidellä tavalla
(HS, 29.6.2014)

Koira kotona saattaa ehkäistä lapsen diabetesta
(THL, 26.6.2014)

Riemukasta kesää toivotellen,
Noutajaperhe

Juttu Helsingin Sanomista

"Psy­ko­lo­gi Tanja Honkanen ky­syi vii­me vuon­na val­mis­tu­nees­sa pro gra­du -t­yös­sään 708 ih­mi­sel­tä, joil­la on tai on ol­lut lä­hei­nen suh­de lem­mi­kin kans­sa, kuin­ka pal­jon lem­mi­kin kans­sa vie­te­tään ai­kaa. Tu­los oli kes­ki­mää­rin noin vii­si tun­tia päi­väs­sä. Se on enem­män kuin ih­mi­set nä­ke­vät par­hai­ta ys­tä­viään. Usein se on suun­nil­leen sa­man ver­ran kuin ai­kui­nen nä­kee lap­siaan työn ja nuk­ku­maan­me­non vä­lil­lä.
Gra­du­ky­se­lyyn vas­tan­neet ker­toi­vat, et­tä lem­mik­ki tar­joaa elä­mään pe­rus­hy­vei­tä: us­kol­li­suut­ta ja luot­ta­mus­ta, se­kä rak­kaut­ta. Muun muas­sa näis­tä syis­tä lem­mik­kiä koh­taan tun­net­tu kiin­ty­mys voi ol­la val­ta­va. Jos ei it­se omis­ta lem­mik­kiä, tä­tä voi ol­la vai­kea ym­mär­tää, sa­noo Hon­ka­nen."

Psykologi: Lemmikin kuolema laukaisee saman surun kuin läheisen ihmisen menetys

Yli esteiden!

Tämänkertainen otsikko ei viittaa vastoinkäymisiin, vaan ihan fyysisiin esteisiin, sillä minulla ja Jerillä on nyt uusi harrastus: Agility! Jo kaksi vuotta olen agilitykurssille hinkunut, mutta aina on käynyt niin, että joko kursseilla ei ole ollut tilaa tai sitten omat työaikataulut eivät ole sopineet yhteen harrastuksen kanssa. Mutta nyt, vihdoin, aloitimme agilityn! Takana on vasta kolme kertaa Auran Nuuskujen kurssilla, mutta harrastus tuntuu hauskalta ja todellakin Jerille sopivalta.

Jeri soveltuu hyvin agilityyn, olen aina kiipeilytaipumuksiensa vuoksi epäillyt, että hänessä on pieni osa apinaa. Kuvassa Jeri ja siskonsa Myy muutama vuosi sitten koirapuistossa kiipeilemässä.

Ensimmäisellä kerralla pelästyin aluksi että ei tästä tule mitään: Jo kenttää kohti kävellessä Jeri kävi niin kuumana, että hyppeli vain rinnallani ja vikisi intoaan. Aloin heti stressata ajatellen, että meidät varmasti pistetään ryhmästä ulos, kun Jeri käy niin kuumana, monessa muussa lajissa kuin ei tuota sallita. Vaan kävipä täysin päinvastoin: me olimme varmaan yksi hiljaisimmista koirakoista :D KAIKKI koirat kävivät treeneissä intona! Alkupuheen aikana kaikki koirat hyppelivät intoaan häntiään heiluttaen, eikä tämä häirinnyt ketään. Ihanaa, vihdoin porukka jossa ei tarvitse stressata Jerin ylitsevuotavaa intoa!

 Jeri agilitykentällä.

Agilitya on nyt tosiaan takana kolme kertaa, ja joka kerta olemme oppineet hurjasti uutta! On käyty läpi vaikka mitä esteitä, kuten muuri, puomi, rengas, putki, pussi… Itsellä alkaa olla ongelmia muistaa mitä käskyä käytän milloin milläkin esteellä :D Tarvitsee alkaa kirjoittaa näitä ylös ja kerrata aina ennen treenejä. Tähän asti jännittävin este on mielestäni ollut puomi, jota pitkin koiran tulee kulkea. Puomi on kovin korkea, vähän jännitti että mitä jos Jeri tipahtaa. Vaan korkeus ei häntä haitannut, eikä sekään että pari kertaa takatassu lipesi puomilta, sillä hän keskittyi kädessäni olevaan palkintoon. Jeri kun saa aina onnistuneesta suorituksesta palkinnoksi oman rakkaan frisbeensä :) Eikä sitä tarvitse aina edes heittää, riittää että hän saa sen suuhunsa – voi sitä riemua!

Puomi on ollut tähänastisista esteistä hurjin.

Mitäs muuta me sitten olemme touhunneet huhtikuussa? Noh, esimerkiksi tätä:

Ja tätä:

Ja vielä vähän lisää tätä:

Eli levätty on, pitkään ja hartaasti :D Vaan onneksi kesä on jo lähellä ja päivät pitkiä. Emmeköhän mekin tästä piristy pikkuhiljaa :) Pian pääsee jo uimaankin (tai siis pojathan ovat uineet lähes vuoden ympäri, mutta tarkoitan, että minäkin tarkenen pian heidän kanssaan veteen)!